07/04/2026
Yleisön pyynnöstä Pepi Reinikaisen saarna Opston ystävien toveripäivien messussa Nurmeksen kirkossa.
Marianpäivän saarna Nurmes, 22.3.2026
Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän isältämme ja Herralta Jeesukselta, Kristukselta.
Päivän evankeliumiteksti on Luukkaan evankeliumin ensimmäisestä luvusta, jakeet 39-45, vuoden 1933/38 raamatunkäännöksen mukaan.
Nousemme sitä kuulemaan.
”Niinä päivinä Maria nousi ja kulki kiiruusti vuorimaahan erääseen Juudan kaupunkiin ja meni Sakariaan kotiin ja tervehti Elisabetia.
Ja kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussansa ja Elisabet täytettiin Pyhällä Hengellä ja hän puhkesi puhumaan suurella äänellä ja sanoi:
”Siunattu sinä vaimojen joukossa ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Ja kuinka minulle tapahtuu tämä, että minun Herrani äiti tulee minun tyköni?
Sillä katso, kun sinun tervehdyksesi ääni tuli minun korviini, hypähti lapsi ilosta minun kohdussani. Ja autuas se, joka uskoi, sillä se sana on täyttyvä, mikä hänelle on tullut Herralta!”
Päivän teksti on jatkoa sille, monen hyvin tuntemalle ja monissa tuhansissa taidemaalauksissakin ikuistetulle tilanteelle, jossa nuorta juutalaistyttö Mariaa lähestyy enkeli Gabriel. Tämä ilmoittaa, että Maria on raskaana ja on synnyttävä pojan, jolle hänen on annettava nimeksi Jeesus, hepreankielisessä muodossa Jehoshua eli ”Jahve tai Jumala pelastaa”.
Epäilemättä ilmoitus oli vähintäänkin hämmentävä, m***a vastaan paneminen tuskin tuli kysymykseen. Niinpä Maria ajatteli hakea sukulaistädiltä tukea tilanteessa, jossa - tyypillistä kaikkien aikojen teineille – halusi ottaa vähän aikalisää ja välttää omien vanhempiensa vaivaamista.
Kävi ilmi, että jo iällä oleva Elisabetkin oli raskaana ja hänen tuleva lapsensa tuntui kovasti innostuvan tästä sukulaistapaamisesta. Tämän kosmisesti vavisuttavan tapahtuman keskiössä oli siis kaksi naista, joiden äidiksi tuleminen oli poikkeuksellinen, ihmeenkaltainen tapahtuma. Toinen oli asian suhteen liian nuori tai ainakin täysin kokematon ja koskematon - ja toinen taas liian vanha.
M***a jo samassa Luukkaan evankeliumin luvussa Gabriel vakuuttaakin kaikille epäilijöille – joita on siitä lähtien riittänyt - että ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.”
Ja miksi olisi? Emmehän me tiedä juuri hitustakaan kaikesta siitä, mitä esimerkiksi maailmankaikkeus, biljardeine galakseineen, ihmiskunnankaan vaiheet tässä - ja toisessa todellisuudessa - merkitsevät. Emme edes sitä, mistä ihminen ja hänen tietoisuutensa koostuu.
Äiti on ihmiselle ensimmäinen tuttavuus tässä maailmassa. Ja äitiä huutavat viimeiseksi kuollevat sotilaatkin taistelukentillään. Äidin, nuoren Marian, Jumalakin valitsi suunnitelmansa toteuttamiseksi, luotujensa pelastamiseksi. Marialle lankesi valtava tehtävä, jonka suuruutta hän tuskin pystyi edes kuvittelemaan, saati käsittämään.
Niin kuin emme mekään pysty minkä tahansa tehtävän saatuamme vielä tietämään, mitä se sisällään pitää.
Ihan jokaista tehtävänantoa ei kuitenkaan toimita Taivaan pyhä enkeli – kuten tässä tapauksessa - vaan toisinaan tuntuu, että viestin tuoja tulee vallan toisesta suunnasta. M***a silloin tällöin myös me – ns. tavalliset ihmiset koemme – että nyt tuli tehtäväksi, koettavaksi, selvitettäväksi ja läpi elettäväksi asia, jota ei voi väistellä. Oli siihen kokemusta tai ei.
Nämä tehtävät ovat usein pikemminkin ikään kuin kohtaloniskuja kuin että ne houkuttelisivat ja innostaisivat ne täyttämään.
Toisaalta tehtävälläkin on tietty elämänkaarensa: on sen vastaan ottaminen, sen toteuttaminen eli täyttäminen - ja sen päättäminen, joka saattaa merkitä tiettyä inventaarion tekemistä siitä, miten on tehtävänsä tehnyt ja täyttänyt. Jos asia on ollut elämänmittainen, elämäntehtävä, merkitsee sen päättäminen isoa henkistä siirtymää ja luopumista.
Parhaassa tapauksessa kuitenkin tehtävän siirtämistä eteenpäin, uusille ihmisille ja sukupolvelle.
Kristityn elämää kuvaavissa virsien kielikuvissa korostuu usein tuonpuoleisuus, taivas, ja sinne pääsemisen odotus. Taivas koetaan ihmisen alkukotina, jonne ollaan matkalla ja jonka merkitys verrattuna maalliseen vaellukseen on suuri.
Ja usein - varsinkin elämässä ilmenevien vaikeuksien alta – siirtyisimmekin mieluusti jo seuraavaan osoitteeseen, sinne, ”jonne kaikki polut katoaa”. On ymmärrettävää ja inhimillistä kokea vahvaa taivasikävää - pois maan vaivoista - esimerkiksi läheisen ihmisen kuoltua, kun koko elämänjärjestys menee uusiksi. Näissä tilanteissa ei mikään ulkopuolinen, ajattelematon mestarointi auta.
Mikä auttaisi?
Katsonpa aiheelliseksi tuoda saarnan tähän kohtaan tietyn historiikkiosuuden:
87 vuotta sitten, tammikuussa 1939, perustettiin Joensuussa Nurmeksen seudun evankelisen kansanopiston kannatusyhdistys. Tarkoituksena oli aloittaa kansanopistotoiminta Nurmeksessa. No, kun sitten alkuun oltiin päästy, syttyi sota. Siitä huolimatta toimintaa päästiin aloittamaan kolme vuotta myöhemmin, vielä sodan aikana - erittäin vaatimattomissa oloissa, toimintaa varten hanki-tuissa Haikolan talon tiloissa.
Uutta ajanmukaista opistotaloa suunniteltiin kuitenkin kaiken aikaa innokkaasti ja sellainen saatiinkin valmiiksi vuonna 1950 – ja siitäkin huolimatta, että maassa vallitsi suoranainen köyhyys ja sota-ajan jälkeinen puute kaikesta materiaalista. Kesällä 1970 ukkosmyrsky sitten uhosi tuon, kauniin kolmikerroksisen tiilitalon, vaan eipä tuhonnut tahdonvoimaa: vain kolmen vuoden kuluttua paikalla kohosi jälleen uusi kansanopistorakennus.
Haikolan talon ja sen tiimoilla toimineiden yhdistysten monet vaiheet, taistelut, väännöt ja voitot, käyvät esimerkistä siitä, miten tehtävä tässä elämässä on otettu vastaan, toteutettu ja pyritty siirtämään aina uudelle ja uudelle sukupolvelle.
Ja miten on oltu läsnä yhteisönä ja lähimmäisinä.
Tänään kuulijakunnassa on Haikolan kannatusyhdistyksen ”äiti-ihmisiä” sanan syvimmässä ja laajemmassa merkityksessä – eli ihmisiä, jotka ovat tämän asian omaksi tehtäväkseen ymmärtäneet ja löytäneet ja sille aikaansa ja voimiaan antaneet.
Elisebetteja, marioita, elinoita, mareja, kyllikkejä ja annikkeja, pekkoja ja matteja.
Elämällä, tehtävällä elämässä ja elämäntehtävällä on kaarensa. Alku, toteutus ja päätös. Näissä kaikissa vaiheissa on omanlaisensa voima ja vaikeus. On epäuskoa, toivoa, intoa ja pettymyksiä, eriasteisesti. On luovuutta ja on luopumista.
M***a on myös kiitollisuutta.
Tämän Marianpäivän evankeliumiteksti muistuttaa siitä, että vaikka ”taivaaseen käy matkamme”:
ELÄMÄ ON TÄSSÄ.
Tämä elämä on se ”tontti”, jossa kunkin - yksilöllisesti räätälöity - tehtävä olisi otettava vastaan, toteutettava ja täytettävä. Maailmankaikkeuden Luojakaan ei ohjaillut suunnitelmaansa vain Valtakunnastaan käsin – siitä, joka suureksi osaksi on meiltä salattu – vaan Hänkin tuli ihmiseksi. Emme voi, meillä ei kerta kaikkiaan ole sellaista ymmärrystä, jolla voisimme käsittää, mistä kaikesta ns. pelastustyössä on kysymys. M***a voimme hyvinkin ymmärtää, että sitä tarvitsemme me kaikki, yksilöinä ja koko ihmiskuntana - tänä merkillisenä aikana ehkä enemmän kuin koskaan.
Meidän osamme on tehdä sitä, mihin ihminen kykenee niillä ominaisuuksilla ja lahjoilla, mitä meille on annettu ja mitä omassatunnossamme ja sydämessämme oikeaksi koemme. M***a jo täällä tapahtuu ihmeitä. Jo täällä voimme kokea ykseyttä, jakamista, joka on sitä ”taivasta maan päällä”.
Tänä päivänä, kun maailman tilanne tuntuu ikään kuin jatkuvasti vain pahenevan, moni kyselee mahdollisuuk-siensa, elämän edellytysten – ja sen perään, minkä voisi kokea tehtäväkseen tämän kaiken keskellä.
Oletko sinä tässä tilanteessa? Koetko yksinäisyyttä, näköalattomuutta, pelkäätkö tulevaa? Liittoudu yhteen niiden lupausten kanssa, jotka meille on annettu:
Jumala ei jätä ihmistä yksin, m***a Jumalakin tarvitsee ihmisiä, jotka antautuvat tehtäväänsä, lähimmäisinä.
Emme ole tässä maailmassa toteuttamassa vain omaa elämäämme, vaan osallisia siinä, miten elämä muiden kohdalla toteutuu.
Tämä on se tontti, tehtävä, nämä ovat ne ihmiset, jotka on meille annettu ja joille meidät on annettu.
”Anna, Kristus, rohkeutta, mennä maastoon tiettömään. Jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään. Juuri siellä sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan taikka suostun vähimmässä uskollinen olemaan.”
Amen.
